Viimeisen vuoden aikana minua on mietityttänyt itsensä hyväksyminen. Oma arvomaailma ja elämäntapa (hetkittäin myös elämä) on pitänyt järjestellä uusiksi, kun ei ole enää pystynyt toimimaan kuten ennen. Vaikka oma vamma onkin verrattain pieni ja mitätön, eikä enää haittaa normaalia elämää laisinkaan, on se alkuvaiheessa - molemmilla kerroilla - ollut shokki. Yhtäkkiä toinen käsi on joko käyttökiellossa tai niin kipeä, ettei sitä voi käyttää. Kortisonipistosten jälkeen vasen käteni oli käyttökiellossa, ensimmäisellä kerralla kaksi viikkoa ja toisella viikon. Pistoskohta kipeytyi myös niin paljon, ettei kättä olisi edes halunnut käyttää, vaikka olisi voinut. Usean päivän ajan olin riippuvainen avopuolisostani, itse pystyin lähinnä käymään vessassa ja osittain pukemaan päälle. Miltei kaikkeen muuhun tekemiseen tarvitsee kaksi kättä. Ja vaikka yksikätisenä toimiminen olisikin mahdollista, tulee muistaa, että käytettävissä on ainoastaan se heikompi käsi, joka yleensä kaikissa toimissa on ainoastaan avustavana.
Koska sairauslomilla niin hyöty- kuin muukin liikunta jäi aikalailla minimiin ja kriittisimpinä kipeysjaksoina tuli herkuteltua ja paljon, kiloja kertyi vaivihkaa miltei kymmenen. Jo tätä aiemmin, vuoden verran, painoa oli tullut jonkin verran lisää parisuhteen alkamisen vuoksi. Peilistä kilot huomaa, vaatteista myös, mutta omasta fiiliksestä ei. Aiemmin kymmenen kilon painonnousu olisi ollut katastrofi, nykyään taas ei. Vartalon mittasuhteet ovat samat kuin aiemmin, ja suurin osa ylimääräisestä rasvasta on kerääntynyt tisseihin ja takapuoleen. Kymmenen kiloa on kuitenkin verrattain pieni harmi kun ottaa huomioon, että olen käynyt läpi henkisen ja fyysisen vuoristoradan, ja alan olla selvillä vesillä.
Vaikka ulkonäöllä on minulle merkitystä, ja pahimpaan fitnessbuumiaikaan 2,5 vuotta sitten hurahdin niin salitreenaamiseen kuin rahkaankin, alkaa ulkonäön edelle mennä oma terveys ja hyvinvointi. Hyvinvointi ei tule kireästä kunnosta tai hoikasta olemuksesta, vaan ne tulevat - jos ovat tullakseen - hyvinvoinnin mukana. Tämän vuoksi minulla ei ole kiirettä eikä pakkoa saada pudotettua kertyneitä kiloja. Enkä myöskään halua tuijottaa vaakaa ja pitää pudotettua painoa saavutuksena. Haluan saada kiinteydyttyä, jotta minun ei tarvitsisi uusia koko vaatekaappia, mutta jos näin ei käy, niin en tunne epäonnistuneeni. En muutenkaan halua ajatella dieettaavani, vaikka laihdutankin, vaan muutan ruokailutottumuksiani ja elämäntapojani pikku hiljaa terveellisemmiksi, kuitenkaan totaalikieltäytymättä herkuista ja laiskottelusta. Tämä tie on pitkä ja hidas, mutta itselleni, ja varmasti monille muillekin, se paras tapa toimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti